etusivuheader.jpghistoriaheader.jpglinkitheader.jpgtalkootheader.jpgtapahtumatheader.jpgyhteystiedotheader.jpgkylayhdistysheader.jpgpalauteheader.jpgmonitoimitaloheader.jpg

Paljaskylkisenä Kaivopuiston tummassa mullassa kasvaneena stadilaismatona minä Mara Matolainen olin ajautunut lomailemaan maalaisserkkujeni luokse Vihdin Herrakunnalle. Huolimatta edellisöisestä pitkälle aamuyöhön venyneestä kasiaisten maamiesseuran kokoontumisesta olin jo virkeänä valveilla sunnuntaiaamun valjetessa usvaisena. Aamutoimieni lomassa kohotin katseeni matokalenteriini - 1. syyskuuta. Juhuu lierojen kostea kulta-aika olisi siis käsillä, huudahdin innoissani ja tuulettelin luikerrellen. Maistelin mutustaen Herrakunnan peltojen makean muhevaa multaa. Samassa limaista kylkeäni viisti voimalla terävä metalli joka kiepsautti ison multajärkäleen ja minut sen mukana päälaelleen. Samassa valtava karhea koura kahmaisi minut mukaansa. Shokista havahduttuani huomasin päätyneeni useamman lajitoverini seuraksi pieneen lasiseinämin valjastettuun yksiöön, jonka pohjalla oli ohut siivu tuoksuvaa multaa ja pinnalla raikkaan kosteaa apilaheinää. Korkealla yläpuolellani avautui metallinhohtoinen katto kuin reikäisenä taivaana. Vahvat kädet kohottivat uuden yksiöni korkealle ilmaan ja minulle avautuivat upeat maisemat laakeiden peltojen ylitse Vihtijoelle. Tunsin olevani oman pienen matomaailmani huipulla ja seikkailumatkani Herrakunnan onkimestaruuskilpailuihin oli valmis alkamaan.

Ympärillämme parveili tuota pikaa iso liuta saapasjalkaisia kirkkaisiin sadeasuihin verhoutuneita kyläläisiä. Äänekäs puheensorina kaikui peltoaukealla ja jokaisen ihmisen hartioilla sojotti taivasta tavoitellen pitkä lasikuituinen piiska, joita he kuuluivat nimittävän ongiksi. Sisäisen kelloni kolistaessa kymmentä väkijoukko alkoi hajaantua ja kulkea kohti Vihtijoen heinäisiä rantatörmiä. Yksiöni sullottiin pimeään kalantuoksuiseen reppuun ja sitten alkoikin kuoppainen kyyti. Kun maailma taas valkeni olimme saapuneet joen rannalle tärppipaikalle ja jäin kiinnostuneena tarkkailemaan tilanteen kehittymistä.

Onkivavat viistivät ilmaa ja siimat napsuivat piukkoina ympäri Vihtijoen rantaa. Vapojen vispaajat lennättivät vähän väliä ilmaan hopeakylkisiä sätkiviä sinttejä. Onkijoiden huppujen suut kiristyivät tiukoiksi sadekuurojen ropistessa ja vesipisaroiden helmeillessä joen pinnalla. Harmissani huomasin, että tuon tuosta nuo tutun karheat kourat kävivät kourimassa yksiöni multaa kahmaisten aina mukaansa yhden asuinkumppaneistani. Kadehtien katselin, kuinka he pääsivät ensin lentomatkalle ilmojen halki ja sen jälkeen vielä syväsukellukselle Vihtijoen syysraikkaaseen veteen. Yksikään heistä ei kuitenkaan palannut takaisin ja arvelin itsekseni, että parempi silti kateus piikkinä lihassa kuin terävä koukku kyljessä.

Leppoisa ilmapiiri muuttui jännittyneeksi kun kuului kipakka huuto: HAUKI, HAUKI! Kuhina joukossa lisääntyi ja vapamiesten ja -naisten tanakoina tököttävät onget jähmettyivät entisestään. Totuus valkeni minullekin nopeasti kun selvisi, että eräs nuori kalamies oli onnistunut todella jymäyttämään Ahdin alamaisia ja kiskonut joesta hulppean hauenvonkaleen. Taisi siinä onkikin särkyä ja iskän sukanjuuretkin kastua. Kuulin puhuttavan historiallisen suuresta yksittäisestä kalasta tämän kylän onkikisoissa.

Keskipäivän koittaessa kuului kumea huuto: AIKA! Väki alkoi tallustella mutapaakkuisilla saappaillaan pois joen törmältä. Lippalakkipäinen vuokranantajani ruuvasi lasiyksiöni katon irti ja pullautti koko kämppäni ympäri multa ja ruohot roiskuen. Onnistuin kuitenkin ilmalennon aikana könyämään itseni isäntäni tummanpuhuvan takin taskun pohjalle. Sitten olikin edessä stadin Maran matoveret seisauttava lyhyt mutta lennokas pikataival peltilehmän sisuksissa. Ralliohjus päätyi ison valkoisen rakennuksen pihaan - Herrakuntatalolle. Pihalla sadeasuistaan kuoriutuneet kyläläiset kävivät vuorotellen asettelemassa epämääräiset pussukkansa vihreällä pöydällä lepäilevään laitteeseen. Turkoosiasuinen mieshenkilö huuteli pieniä ja isoja lukuja ja toinen kirjasi niitä ylös. Operaation jälkeen pääsin salamatkaajana talon sisällekin, kun koko joukko asteli Herrakuntataloon.

Tarjolla oli herkulliselta tuoksuvaa lohikeittoa joka näytti maistuvan hyvin nälkäisille kisaajille. Olisivat voineet säästää stadilaismadollekin pienen lusikallisen mutta kauhoivat kuitenkin itse reunoja nuollen kaiken. Aterian jälkeen möreä-ääninen miehekäs herra alkoi puhua karkkipusseja ja palkintoja pullottavan pöydän vieressä. Osa vieraista kävi koppaisemassa jonkun esineen pöydästä muiden tapauttaessa käsiään äänekkäästi. Matoaivoni raksuttivat ja ymmärsin, että kyseessähän on palkintojenjako. Ilmoille kajahti äänekkäästi: Herrakunnan onkimestari 2013 tuloksella 1359 g on Ville Kuismanen. Tilapäinen isäntäni ampaisi pystyyn ja kiiruhti  lavalle. Mitä! Mekö siis voitimme? Jihuu olin siis ollut koko päivän mestarin matkassa.

Päällikönoloinen mies kertoi vielä, että toiseksi kisassa jäi niukasti Malinin Mika 1143 gramman painoisella pussukalla. Kolmanneksi sijoittui hämmästyneenä itse äänessä ollut Joni Parikka tuloksella 365 grammaa. Nuorten sarjan ylivoimaiseksi voittajaksi tuon yli 900 grammaisen hirmuhauen siivittämänä kruunattiin Niko Ahokas yhteistuloksella 973 g. Sillä tuloksella olisi napattu selvä pronssitila aikuistenkin sarjassa. Nuorten kakkonen oli Veeti Väätäinen 442 g ja kolmonen Oiva Uusitalo 316 g. Nuorten sarjan jokainen osallistuja sai palan voitonmakua makeispussukan myötä.

Matoagentti Mara Matolaisen päivä oli ollut täynnä touhua ja jännitystä. Uupuneena aloin jo hieman odotella edessäni väistämättä olevaa kotimatkaa. Minulla olisi roppakaupalla tarinoita kerrottavana citysukulaisilleni. Juuri ennenkuin kippuraan kiertynyt vartaloni veltostuisi ja ummistaisin silmäluomeni ajattelin lämmöllä: KYLLÄ MAALLA ON MUKAVAA.

Katso lisää upeita kuvia Herrakunnan kuva-albumista >>

Katso hieno musiikillinen kuvakavalkadi kisoista >>

Joomla templates by a4joomla